Hetta-Pallas, 55km:a aikaa ajatella
Reilu viikko sitten oli into korkealla - Hetta-Pallas-vaellus edessä. Aikaa ajatella omia ajatuksia ilman puhelinta. Vapautta kaikista rutiineista täällä etelässä. Aikaa vain itselleni. Tätä reissua olin odottanut koko kesän. Laskenut pimeneviä iltoja ja valkenevia aamuja nähdäkseni nuo valoisat yöt ja ihanat tunturit, jotka olivat vieneet minun sydämeni. Tätä se lapinhulluus ilmeisesti sitten on!
Matka alkoi bussilla Utkujärveltä Hettaan. Pienenä jännityksenä oli, miten Sissi ( koirani ) suostuu bussiin vai haukkuuko se kaikki paikallaolijat pystyyn. Hänhän ei ole koskaan aiemmin mennyt julkisissa kulkuvälineissä. Hyvinhän tuo matka meni. Niinkuin olisi neiti aina istunut bussissa.😊
Venekyydissä pääsimme siis Ounasjärven ylitse, jossa odotti opaskyltit reitille. Siitä siis tassua toisen eteen ja askelta perään kohti Pallasta. Pyhäkeron autiotupa oli ensimmäisen illan kohde. Olihan kello jo paljon ja kerolle nousu veisi kuitenkin aikaa. Tämä oli siis alkuperäinen suunnitelma, mutta onneksi suunnitelmat ovat tehty muutettaviksi.
Heti alkumatkasta tuli hyvinkin selväksi, että viikon lämpimät ilmat olivat herättäneet pieniä iniseviä ystäviä reilusti hereille, jotka tuntuivat jostain syystä pitävän minusta. Jännä ettei tunne ollut molemminpuolista. Sissi sai tuta myös omassa nahassaan näiden pienten ystävien verenhimon. Ei auttanut hevosille tarkoitettu hyttyssuihke kummallekaan 😏 No tulipahan taivallettua tästä syystä alkumatka vähän rivakampaa tahtia, joten parin tunnin kävelyn jälkeen autiotupa olikin jo edessä. Hetken jutustelin tupaa korjaamassa olevan remppamiehen kanssa ja totesin, että matka jatkuu ylös Pyhäkerolle, jossa hyttysiä ei ainakaan niin paljoa ole. Vettä siis pulloon ja rinkka selkään. Eihän se vielä näin ensimmäisenä päivänä paina ja yötä riittää valoisaa pitkälle.
Kyllähän ne maisemat palkitsivat, kun pääsi rinnettä kipuamaan ylöspäin. Yllättäen havahtui myös siihen, ettei pieniä ystäviä enää tuulessa ollutkaan kintereillä. Alkoi alun ketutuksen jälkeen jo hymyilyttämään. Kohti yöpaikkaa siis iloisin mielin. Telttapaikka oli kyllä täydellinen maisemaltaan auringonlaskuineen. Ainoastaan yksi pariskunta oli päätynyt samaan majapaikkaan, joiden kanssa tuli hetki turistua. Pyhäjärvi oli matala ja kirkasvetinen pieni järvi Pyhäkeron kupeessa, jonka vesi oli raikasta. Oli mahtavaa käydä uimassa hikisen päivän päätteeksi ennen makuupussiin hiipimistä.
Aamu valkeni aurinkoisena, joten ei sitä kauaa viitsinyt teltassa köllötellä. Sehän on tuommoisessa avoimessa paikassa kuin sauna hetken päästä. Ei muuta kuin aamukahvin ja - puuron keittoon. Yllätys odotti pihalla... ne pirun hyttyset ja mäkäräiset olivat jostain keksineet tulla tänne ylös tunturiin yön aikana. Liekö etelän hetelmät, jotka houkuttivat paikalle?
Ehti siinä sentään hetken ihailemaan kahvinjuonnin lomassa värikästä tunturipunatäplää, joka kävi haistelemassa hyttyskarkotetta.
Teltta kasaan ja rinkat kantoon - matka jatkukoon. Kuten viime vuonna Karhunkierroksella opittiin, niin tämäkin aamu alkoi rinnetreenillä, tosin ilman portaita. Kohti Pyhäkeron huippua siis. Se on Ounastuntureiden yksi huipuista, joka kurottelee 711m korkeuteen.
Ensimmäinen kosketus kivirakkaan tuli kiivetessä huipulle, jota reissulla riitti. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että ne vaellussauvat olisivat ihan kivat olla olemassa. Toki itselläni vetoapua antoi Sissi, mutta sitä tarkemmin sai katsoa eteensä, että mihin jalkansa sijoitti.
Huipulta avautui hienot näkymät joka ilmansuuntaan. Näki useamman kilometrin päähän. Sydän sykkyrällä katselin kaukaisuuteen. Nautin näkymästä. Toki matkaa oli taivallettavana, joten ei auttanut kauaksi aikaa jäädä maisemia katselemaan. Kohti Sioskurua.
Matka kulki tunturiylängöllä, joten polkua oli helppo taivaltaa. Päivä tuntui helteiseltä, joten vaellusta tehtiin verkkaisesti. Eihän meillä periaatteessa ollut kiire. Kohtasimme tällä välillä partiolaisia Padasjoelta ja Turusta miehen, joka oli tulossa Ylläkseltä kävellen... siis reilu 100km takana. Helteinen reissu hänelläkin lähes takana. Huhhuh.
Sioskurussa pidimme ruokataukoa. Ah pussipastaa.... joka jostain syystä alkaa tulla yleensä reissun jälkeen ulos korvista 😉 Tunturipurosta sai raikasta vettä, ja kyllä, join sitä ilman keittämistä. Kahvipannukin peseytyi hyvin kiiltäväksi, kun vettä ottaessani se lipsahti kädestä.. kiinni sain sen alavirrasta. No se kävi siis luonnon omassa astianpesukoneessa. Onneksi ei sentään maahiset vieneet maanalaiseen sitä pannua. Vatsa täynnä ja ennenkaikkea energisenä oli hyvä jatkaa matkaa kohti Pahakurua, jossa oli tarkoitus yöpyä.
Kullerot kukkivat lähellä olevassa purossa. Kesä on myöhässä pari-kolme viikkoa näillä main. Olihan kesäkuun alussa vielä reitistö ollut lumen peitossa, kun Pallaksella vierailin.
Matkaa oli helppo tehdä, mutta helle piinasi, joka lisäsi vedentarvetta myös Sissille. Lähes puolen tunnin välein sai hänellekin antaa juotavaa.
Tällä pätkällä oli vastaantulijoita runsaasti. Olihan tietysti tämä monelle reitin toinen etappi. Mieleenpainuvimmat kohtaamiset olivat eläkeläismies lapsenlapsensa kanssa sekä nainen yhden yön taktiikalla, joka tuntui lähes juoksevan vastaan. Hienoa törmätä niin erilaisiin ihmisiin reissulla.
Pahakurussa totesimme ettei tähän jäädä yöksi. Vettä olisi saanut hakea puolen kilometrin päästä, kun taas seuraavassa yöpymispaikassa 1,5km päässä olisi kaivo. Joten rinkka takaisin selkään ja kohti Hannukurua.
Matka Hannukuruun poikkesi tyystin päivän muista näkymistä. Kivikkoa ja tunturikoivikkoa oli paljon, joten seurana oli myös hyttysiäkin. Ounastunturit alkoivat jäädä taakse ja edessä seuraavana päivänä jo Pallastunturien jonoa. Kerrankin leiriytyminen ihmisten aikoihin eli kuuden jälkeen jo teltta pystyssä. Ruokaa nassuun ja sen jälkeen uimaan Hannukurun järveen. Kahdeksan aikaan makuupussiin ja edessä pitkät yöunet... niinhän sitä luuli. Hannukuru, kuten vähän varoiteltiin, oli vilkas yöpymispaikka. Siellä yöpyi lähes 60 ihmistä samaan aikaan, joten ääntä riitti pitkin yötä. Hyvästi rauhalliset yöunet.
Aamusta oli olotila vähän valmiiksi väsynyt ( kiitos rippileiriläisten klo 23 iltahartauden), mutta kahvia koneeseen ja leiri kasaan. Edessä oli Suastunturin ja Lumikeron huiputus. Varsinkin Lumikeron huiputusta oli varoiteltu rankaksi. No siinähän se kunto punnittaisi.
Suastunturi oli laakea päältä ja sinne oli helppo kiivetä. Näkymät olivat aamusta hiukan sumuiset öisen vesisateen jälkeen, mutta ei se haitannut. Pilvet näyttivät siltä, että kyllä ne kohta sieltä auringon esiin päästää. Toisaalta pari helteistä päivää takana, niin viileämpi vaellussää oli tervetullut. Alaspäinmeno tunturinrinnettä oli haasteellisempaa, varsinkin, kun tuo nelivetoinen apuri aina alamäessä halusi vetää ja lujaa.Ylämäet tasapuolisuuden nimissä vedin minä häntä perässäni 😄
Suaskurussa tunturin alapuolella napa taas täyteen, että jaksaa kiivetä Lumikeron huipulle. Nam.. gourmet-ruokaa nuudeleita ja kanttarellikeittoa sekaisin.. no pääasia reissulla, että se on kevyttä kantaa ja riittävästi tuo energiaa taas taivaltaa. Tämän jälkeen ei enää oikeastaan kunnolla puita ollutkaan reissulla.
Siitä kunnon ylämäkitreeniä kohti huippua, joka tuntui aina vain nousevan ylemmäs ja ylemmäs. Lumikeron huippu kurottaa reilun 660m korkeuteen. Omasta mielestäni huipulle oli yllättävän helppoa kuitenkin mennä, jos vertasi Karhunkierroksen jyrkkiin portaisiin. Tasaista nousua kurusta kohti huippua.
Huipulla pidimme kahvitauon suklaakeksien kera. Nautimme maisemista sekä kovasta tuulesta. Samalla ihmettelimme kuuden nuoren miehen juoksijaporukkaa, jotka tulivat hyvin kevyellä askelella ylös samaa reittiä, mitä aiemmin olimme kavunneet. Hetasta Pallakselle olivat matkalla - juosten. Meidän matka jatkui tauon jälkeen kävellen. Ei tuo rinkka ollut vielä niin paljoa keventynyt, että olisi voinut juoksuksi laittaa.
Matka jatkui vähän taas kepeämpänä alamäkeen, kohti Lumikurua, jossa vastaan tuli poroaita. Se erottaa Näkkälän ja Kyrön paliskunnat toisistaan. Poroja ei kyllä koko reissulla tullut vastaan missään vaiheessa. Liekö ne olleet jossain ylempänä karussa hyttysiltä.
Vuontiskeron jälkeen saavuimme Montellin majalle. Vanhalle porokämpälle, joka toimii nykyään autiotupana. Tässä vaiheessa oli energiatankkauksen paikka. Päivän toinen nuudeliannos.. jes. Kumma, vaikka söi useamman kerran päivässä, niin rinkan vyötä sai aina vain kireämmälle vetää. Kulutus siis kohdillaan.
Iltaa kohden alkoi ajatuksissa kiertää pieni kummajainen, että onko tässä mitään järkeä. Kulkea nyt 20kg rinkka selässä pitkin tuntureita tai yleensäkään missään päin metsikköä. Onneksi näihinkin ajatuksiin oli jo varautunut. Edellisyön huonot yöunet alkoivat vaikuttaa ja väsymyksen seurauksena kivisillä poluilla meinasi eräänkin kerran horjahtaa. Kuitenkin tuntureiden sydämellinen vastaanotto taas sai unohtamaan nuo ajatukset. Lumi teki sydämen tunturiin. Enää ei ollut pitkälti Rihmakurun kodalle, jossa oli tarkoitus yöpyä.
Paikka oli hieno ja siisti. Tänä yönä ei tarvinnut teltassa nukkua, koska kodassa oli leveät penkit. Teltta ja muut märät kamppeet kuivumaan sekä iltapalaa tekeytymään. Oli se ihana ottaa minttukaakao kaminan tuodessa lämpöä kotaan. Kyllä uni maittaisi varmasti... tai sitten ei. Liekö maahiset menneet nurkissa, kun Sissi murisi säännöllisin väliajoin vai saiko viereisen teltan uroskoira hormoonit sekaisin.. 😉
Aamu valkeni vähän sumuisena, mutta eipä tuo haitannut. Matkaa oli Pallakselle enää 10km, joten loppu häämötti. Rinnetreeni odotti tällä kertaa kivisempänä kuin aiemmin, mutta hymy huulille ja tunturia kohti.
Kyllä siellä kivien välissä elämääkin oli, joten kuvaamista riitti näin tulevan eräoppaan näkövinkkelistä. Yllättäviä väriläiskiä toivat kasvit muuten niin harmaaseen päivään.
Loppu alkoi häämöttää ja enää oli Taivaskeron huiputus ennen Pallaksen hotellille laskeutumista. Huipulla sumua tuli taivaalta alas vaakatasossa, joten näkyvyys ylhäältä oli nolla. Paikkahan on vuoden 1952 olympiatulen sytytyspaikka, joten olihan se nostalginen nähtävyys kuitenkin. Toivottavasti seuraavan kerran, kun tuonne kiipeän, on aurinkoisempi keli, niin näkee maisemat kauemmaskin.
Taivaskeron huiputuksen jälkeen rinkka siis selkään uudelleen ja matkaa oli enää se 4km alaspäin. Tuolla alhaalla se Pallas-hotelli oli sankan sumun keskellä, jonne vaellus tällä erää oli tarkoitus päättää.
Hieno reissu tuli tehtyä - ei voi muuta sanoa. Äkkiä ne jalkapohjien kivistykset ja polven turvotukset unohtuu - sitä huomaa jo suunnittelevansa uusia reissuja 😊 Eniten näillä vaelluksilla kuitenkin oppii itsestään ja omasta kestävyydestään. Mitkä ovat ne omat rajat fyysisessä jaksamisessa vai onko se pääkoppa kuitenkin se, mikä tilttaa ensimmäisenä tiukan paikan tullen. No tuli tällä reissulla fyysisesti opittua myös se, että älä ota kookosöljyä mukaan helteellä ainakaan rasiaan, joka ei ole 100% tiivis... 😀
Menkää ihmiset maastoon ja nauttikaa Suomen maisemista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti