Uusi vuosi alkanut vauhdilla ja moni varmasti tehnyt ainakin mielessään lupauksia tulevaan vuoteen. Toisilla some-lakko ja toisilla taas vaikka lupaus pitää ystäviin yhteyttä enemmän. Itselläni tuli ajankohtaiseksi irrottautua karkkikoukusta, joka oli iskenyt hampaansa minun sisuksiini pahemman kerran joulun alla. Oma lupaukseni olikin olla syömättä karkkia 122 päivän ajan, jonka verran tykkäyksiä sateli päivitykseeni facebookissa. Voi hirvitys oli ensimmäinen ajatukseni. Eihän tuosta voisi selvitä mitenkään. Sehän tarkottaisi 4 kuukautta ilman salmiakkia ja suklaata 😕 Tulevat metsäretket ja lapin automatkat ilman karkkia.
 |
| 122 päivää ilman |
Niin tosiaan, ILMAN jotakin. Tällä tavoin ajateltuna tuskin näitä kahta viikkoa olisin edes selvinnyt sortumatta ostamaan herkkuja kaupan kassalla. Sitä vastoin päätinkin antaa itselleni mahdollisuuden hyödyntää omia psyykkisiä taitoja vaikuttaa omaan ajatteluuni. Tehdä pieni ihmiskoe omassa elämässäni. Onko mahdollista kääntää ilman-ajattelu johonkin mitä saan tilalle, kun jätän karkin pois? Onko jonkun asian vain yksinkertaisesti tottunut tekemään ja siitä tulee turvallinen olo? Tekeekö jotain asioita / valintoja vain sosiaalisen hyväksynnän vuoksi tai kun se vain kuuluu tähän hetkeen?
 |
| Mieleni vanki? |
Kaupan kassalla seisoessani on tehnyt mieli eräänkin kerran ostaa suklaapatukka tai salmiakkipussi ilman sen ihmeempää miettimistä, kun niin on vain tullut tehtyä jo monta kertaa aiemminkin. Tai ne kerrat menneinä viikkoina, kun kaverit ovat tyrkyttäneet suklaata ihan piruuttaan, käsi on melkein ollut jo ojossa ottamassa palaa. Pysähtyminen siinä hetkessä huomaamaan omat ajatukseni ovat auttaneet itseäni jättämään ne herkut sinne kauppaan. Omien ajatusten tiedostaminen mistä tässä todellisuudessa on kysymys, on itseäni auttanut hallitsemaan mieltäni. Iloitsen jokaisesta kerrasta, kun tämän olen onnistunut tekemään.
 |
| Pöllötkin ajatukset suotakoon |
Kuinka helppoa se onkaan rutinoitua elämässä ja tehdä valinnat ilman sen suurempaa ajattelua tai pysähtymistä kuuntelemaan itseään mitä todellisuudessa tarvitsee ja haluaa. Mikä on se todellinen tarve siellä omassa sisimmässä? Lääkitseekö kenties sisäistä tyhjyyttä tai pahaamieltä sillä herkulla, josta saa hetkellisen hyvän fiiliksen? Vai valitseeko aina sen tutun polun, joka vie turvalliseen päämäärään, mutta missä sisin ei laula? Elämähän on loppupeleissä eräänlaista latureitistön valintaa, jossa toinen latu vie kohti lähes ennalta arvattavaa päämäärää. Toinen taas on vähemmän kuljettu risukkoisempi latu, jonka päämäärästä ei ole tietoa, mutta sisimpäsi huutaa isoon ääneen mene jo. Kumman sinä valitsisit? Vai tekisikö mieli surffailla kahdella ladulla kunnes ne erkaantuu toisistaan ja on mahdotonta pysyä pystyssä.
 |
| Joskus pienempänä ne latujen risteykset ei huolettaneet saati nurinmenot |
Jokainen tietenkin arvottaa elämänsä eri tavalla ja se on sallittua. Itse valitsen useimmiten sen mihin sydän janoaa,vaikka vastassa olisikin epävarmuus. Niitä ratkaisuja en ole koskaan katunut. Pahimmillaan olen kommentteina kuullut, et sinä pärjää, oletko hullu, mieti oikeasti järjellä. Kuitenkin ratkaisut jotka ovat tulleet sisäisellä intuitiolla, ovat tuoneet parhaan lopputuloksen elämässäni. Ovatko ne silloin olleet vääriä ratkaisuja elämässäni, jos sisimmässäni olen tyytyväinen, vaikka ulkopuolisen silmin elämä olisikin tasapainotonta sinkoilua? Hyvän Ystäväni kanssa viikolla keskustellessani lounaalla näistä asioista hän tuumasi, "mietipä jos se elämä päättyykin huomenna, oletko silloin ollut tyytyväinen näihin hetkiin." Niinpä. Siinä meille ajateltavaa jokaiselle.
 |
| Minä tahdon oppia rakastamaan Tahdon oppia vieraan maan Sen joka sisälläsi aukeaa Miten näet, miltä kuulostaa Mitä ihollasi kertoo Tuuli joka meitä riepottelee ~Puolikas hyvää, CMX ~ |
