Kohtaamisia

Long time no see... miten se aika rientääkin. Tosin tänään tuli vasta tunne, että jotain on sanottavaakin tai haluan ulostaa ajatukset tekstin muotoon.

"Älä huoli, vaikka elämäsi on kääntymässä päälaelleen.
Mistä tiedät, että se elämä, johon olet tottunut, on parempi
kuin se, joka on tulossa?"
~Rumi~

Viikon verran viettänyt aikaa itseni kanssa nk. lomalla palkan tuovasta työstä. Ehkä se on auttanut vähän tuolla korvienkin välissä ajatuksia selkiintymään, jotka tupanneet jumittamaan hiekanjyväsiin rattaissa. Tarkoituksella en lähtenyt suunnittelemaan mitään ihmeempiä menemisiä vaan tein sen mitä hyvältä tuntui. Aikatauluton elämä sopi nyt tähän hetkeen. Aikaa itseni kanssa ja pysähtymistä omaan elämään.

"Toiset sekunnit näkevät maisemia, toiset sekunnit eivät -
molemmat silti kuluttavat sekuntivarastoamme
saman määrän"

Totaalisen irtioton kotiympyröistä tein vuorokauden reissulla Örön saarelle, johon on jo monta kesää pitänyt käydä tutustumassa. Siellä saisin ainakin olla itsekseni, kun ketään kaveria en pyytänyt mukaan. Ja saikin olla, jos halusi. Sai myös juttuseuraa, kun siltä tuntui, sillä saarella oli yllättävän paljon porukkaa. Rantakalliolla sai istua rauhassa tuijotellen meren aaltoja kauas horisonttiin. Meressä jotain samaa kuin tunturissa - esteetön näkyvyys. Kostean lämmin merituuli sekoitti hiuksia, mutta selvitti ajatuksiani. Tunturit ovat enemmän minun sielunmaisemaani. Illalla keskustelu ventovieraan kanssa lasillisen ääressä toi lisää ajatuksia ja selkeyttä omaan päähäni. Vähemmän on enemmän.

"Viisaus piilee sen ymmärtämisessä, että ihminen voi
tulla rikkaaksi muustakin kuin rahasta"

Viikon aikana käymäni erinäiset keskustelut on jättäneet ajatuksia kytemään maastopalon lailla. Ja eilen ostamani Hyvän elämän reseptit-kirjan lukeminen ja hyvän ystäväni viesti loksautti muutaman palasen kohdalleen. Miten sitä onkaan tullut omalle elämälle sokeaksi ja kipuilee sen takia? Miten sitä onkaan lähtenyt juoksemaan siinä oravanpyörässä odottaen, että se tuo onnen? Tosiasiassa siinä ei jää kuin tyhjä kuppi käteen. Mutta se tyhjä kuppi alkaa pikkuhiljaa täyttymään, kun tekee valintoja niiden asioiden eteen, jotka itselle on tärkeitä. Ja ne tärkeimmät ihmiset pysyy rinnalla, teet mitä valintoja tahansa. Yhteisymmärrys säilyy. Erittäin hyvän ystäväni sanoin - ei ihmisen tarvitse olla koskaan valmis, sillä ihminen on hyvä juuri sellaisena kuin on!

"Olet paennut häkistä. Olet levittänyt siipesi.
Nyt, lennä."
~Rumi~

 

Juureton vai juuret on?

Henkistä krapulaa tässä tullut podettua jo parin viikon ajan. Siksi tätä olotilaa kutsun, vaikka tällä ei mitään tekemistä ole alkoholin kanssa. Tämän tunteen varmasti tunnistaa sellainen ihminen, jonka sydämen on joku paikka vienyt. Lapinhulluus, lapinkuume sitä se on. Henkistä ikävää niihin henkeäsalpaaviin maisemiin, joissa koen syvää rauhaa sisimmässäni.

Saanan rinteeltä Kilpisjärven selkää ja
Tuipalin (tuonelan) tuntureita Ruotsin puolella

Pari viikkoa sitten ajelin pitkän, 16h kestäneen matkan Kilpisjärveltä alas tänne koti-Suomeen. Siinä huomaa suomalaisen luonnon monimuotoisuuden, kun tunturikoivikot vaihtuvat eteläisemmän Suomen mäntyvaltaisiin metsiin. Myös monenlaista ajatusta tuona aikana ehtii pyörähtää mielessä.

Aika Kilpisjärvellä vierähti todella nopeasti. Vähän liiankin, joten ajatuksia ei ehtinyt kirjaamaan tänne blogiin aiemmin. Tekemistä oli aamusta iltaan ja mieluusti sitä vietti vapaahetkiäkin ulkona nauttien niistä maisemista.

Mahtavan Saanan kainalossa majani matala

Sain asustella reilu kolme viikkoa ihan Saanan juurella, sen kainalossa, Kilpisjärven retkeilykeskuksella. Juuri minulle sopiva, rauhallinen, mutta silti aktiivinen paikka. Miten samanlaisia, mutta silti erilaisia ihmisiä tuo paikka piti sisällään työtehtävissä. Kun astuin ovessta sisään pitkän ajomatkan jälkeen, tunsin kuin olisin tullut kotiini. Sulauduin porukkaan samantien. Tekemistä tosiaan oli paljon.  Aamusta iltaan olit asiakastyössä. Lähdimme aamupalan jälkeen hiihtämään kohti läheisiä tuntureita, mikä säätilan mukaan näytti mtukavimmalta saavuttaa.Silti saattoi tunturissa kova tuuli ja lumisade yllättää. Tämä ei menoa haitannut, kun oli kunnon varusteet. Illalla oli vielä illanviettoa venytellen ja kotaillan merkeissä. Kolmannen viikon jälkeen sitä itsekin alkoi huomata, että omaa rauhaa kaipasi ihan vaikka päiväksi. En siis enää ihmettele, kun kaverit lähtivät rinkka selässä yhdeksi yöksi autiotupaan.

Mallalla pälvet laajenee

Tärkeimpiä ajatuksia mitä tuolla reissulla oikeastaan huomasin itselläni oli, etten edelleenkään kaipaa tavaraa ympärilleni. Miten vähällä sitä loppupeleissä tulee toimeen. Kesän aikana yritän karsia tavarat minimiin, jolloin olisi helppo ottaa rinkka selkään ja lähteä seuraavaan kohteeseen. Hyvin samanlaisiin ihmisiin tutustuin Kilpisjärvellä ollessani. Onko se eräänlaista juurettomuutta, jos sinulla ei ole fyysistä kotia missään vaan voit ottaa omaisuutesi auton perään ja lähteä seuraavaan kohteeseen? Mielestäni en koe niin. Koen, että juureni ovat itäsuomalaiset. Synnyinjuureni josta olen äärettömän ylpeä. Jos kuitenkin juurilla tarkoitetaan fyysistä kotia, niin kotiutunut en kuitenkaan ole edelleenkään varsinais-Suomeen vaan tunnen kotini olevan siellä missä sydämelläni on rauha olla, missä on tilaa hengittää. Se paikka minulle on löytynyt. Se paikka on Suomen Lappi. Sinne toivon pian pääseväni takaisin <3

Kitsiputous Mallan luonnonpuistossa

Mahtava Saana Saanajärveltä päin

 Älä nouse tunturille

nousu hengen salpaa

Maisemien mahtavuus

jo pyörryttää sua alkaa

Älä nouse tunturille

siell' on jäinen hanki

silmät siinä huikaistuu

ja tunturien oot vanki

....

Kun sä palaat etelään

niin sua ei tunne kukaan

rusketus ja lapinhulluus

täältä tarttuu mukaan.

Pienet askeleet

Viime aikoina on tullut paljon mietittyä omaa elämää viimeisten vuosien varrella. Miten sitä on pää kolmantena jalkana juossut  paikasta toiseen ilman sen suurempaa pysähtymistä kokemaan hetkiä, nauttimaan niistä matkan varrellakin otetuista askelista. Mitä turhia. Kiire on ollut päästä sinne määränpäähän. Saada sen mitä tavoittelee. Puskea väkisin, että saa haluamansa lopputuloksen, joka monesti onkin pettymys.

On vapautta kuunnella metsän huminoita

On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä

Viimeinen vuosi on ollut varsin opettavainen monella saralla. Olen opetellut olemaan itsekseni ilman pakkoa olla yhteydessä muihin. Pysähtynyt kuuntelemaan omaa sisintäni ja ajatuksiani niitä pelkäämättä mitä sieltä nousee. Tunnistanut milloin ihmiset imevät minusta energiaa liikaa, jolloin on ollut syytä vetäytyä omiin oloihinsa täyttämään akkuja. Huomannut sisimmässäni mitä haluan tehdä, mihin minut on tarkoitettu. World needs Robin Hood. Tärkein huomio tuli kuitenkin vasta ihan hiljattain. Ei ole kiire mihinkään tavoitteeseen vaan matkan varrellakin on paljon nauttimisen arvoista. Ne pienet hiipivät askeleet joita ottaa, on paljon tärkeämmät kuin ne pikajuoksua tehdyt harppaukset. Elämä tapahtuu tässä hetkessä.

On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintäänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Onnellisena voin todeta, että olen saanut ympärilleni ihmisiä, jotka jakavat paljon samoja visioita minun kanssani. Nähtäväksi jää mitä visiot tuovat tulevaisuudessa, mutta uskon, että paljon hyvää. Osan visioista tiedän jo sisimmässäni, että ne toteutuvat, mutta minulla ei ole kiire tällä kertaa. Matkasta voi nauttia hymyillen niin, että poskiin sattuu.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja sielun vapaus, ja sielun vapaus 

Mielellä on voimaa

Vuoden alku on mennyt todella vauhdikkaasti ja tässä huomaa pieniä perhosia iskevän jo vatsanpohjaan kevään osalta. Joulukuussa oli kevät ja huhtikuu todella kaukainen kajastus, mutta pikku hiljaa se näköjään hiipii sieltä kulman takaa. Mitä ihmeellistä huhtikuussa sitten on? Jännitystä tuo itselleni kuukauden irtiotto kotimaisemista ja siirtyminen pohjoiseen työharjoitteluun Kilpisjärven retkeilykeskukselle. Luit oikein, kokonainen kuukausi pohjoisessa!

Pallastunturit

Unelmajuttuhan tämä minulle on, vaikka järki meinasi jossain vaiheessa huutaa, että älä nyt hulluja puhele. Onneksi hiljensin järkeni ja kuuntelin sydäntäni. Kiikkutuolissa sitä olisi voinut vanhempana hiukan harmittaa ohi mennyt tilaisuus. Miksi sitä sitten jännittää, jos kerran asia on niin odotettu? Mieli on siitä hassu kumppani, että sitä jännittää uusia tilanteita. Millaisia ihmisiä sitä onkaan työkavereina? Miten viihtyy pohjoisessa muuten, kun ei olekaan tuttuja ihmisiä ympärillä? Niin, minäkin jännitän. Jännitys vain kuuluu meidän jokaisen elämään ja se pitää meidät skarppina toimimaan. Suoriutuuhan monasti esiintymisistäkin paljon paremmin pienen jännityksen alaisena kuin täysin relana.

Illan kauneus

Mielenkiintoisen tuosta mielen voimasta tekee miten se vaikuttaa meidän toimintaamme jopa alitajuisesti. Itse sain konkreettisesti kokea tuon pohjoisessa laskettelurinteessä. Teinivuosina saatu hissijännitys meinaa välillä iskeä aina uudessa paikassa. Silloinen vatsallaan ylösmeno ei tuntunut kivalta, mutta nyt asialle kyllä voi jo nauraa. Miten ajatukset sitten vaikuttivat tällä kertaa? Hetkeä ennen tapahtumaa ajattelin miten tai kuka hissin pysäyttää, jos siinä kaatuu ja jää kiinni kapulaan. Mielessäni näin itseni mr. Beanmäisesti tulemassa hissillä alaspäin ankkurissa raahautuen.  Universumilta tuli todella nopea vastaus mielessäni pyörivään asiaan. En kerennyt edes kissaa sanoa, kun lauta lähti alta ja katselin taivaita 😄 Kaiken lisäksi kapula jäi lautaan kiinni ja hetken menin niin sanotusti perse edellä kohti ylämäkeä. Onneksi on suhteellisen hyvässä kunnossa niin pääsin itse irti kapulasta ja hissi jatkoi menoaan. 

Onneksi sitä osaa nauraa myös itselleen!

Aika pienestä ajatuksesta se toiminta loppupeleissä lähtee. Mietipä sitä, jos olisin lannistunut tuosta ja ajatellut, että olen ihan surkea tai epäonnistuja. Tällöinhän olisin ajatuksillani demonisoinut omaa tekemistäni ja olisi ollut vaikeampi lähteä rinteeseen uudestaan. Sitä vastoin hyväksyin jännitykseni ja siitä huolimatta menin rinteeseen uudelleen ajatellen, että minä en ole yhtä kuin ajatukseni. Olen jännityksestäni huolimatta onnistuja 😊 

Tiedän syvällä sisimmässäni, että Kilpisjärven reissusta tulee hieno kokemus. Joskus pitää vain uskaltaa karistaa ne pölyt housun lahkeesta ja tehdä se mitä syvällä sisimmässä haluaa. Tehdä sitä missä sydän laulaa. Kuinka paljon rohkeutta sinä jätät tänään käyttämättä?

Minkä tien valitsen?

Ja mä hiihdän

Reilu viikko sitten olimme opiskelujen tiimoilta harjoitusreissulla Siikanevalla, Ruovedellä. Tarkoitus oli harjoitella talviolosuhteissa omia varusteita, telttoja, ahkion vetoa hiihtäen, bensakeittimen käyttöä ja tietenkin suunnistamista talvella. Samalla kivaa, mutta jännittävää. Jännittävää siinä mielessä miten tarkenisi yöt, miltä se ahkion perässävetäminen tuntuisi tai vessareissut metsässä, jos pakkasta olisi enemmän. Onneksi ilmojen haltija oli puolellamme ja lämpötila pysytteli -5 asteen paremmalla puolella.

Pieni mietinnän paikka itselläni oli aamulla, kun katsoin omia varusteitani ja toisten tavara määrää... tulikohan sitä lähdettyä taas liian kevyesti reissuun ja se kostautuisi kylmyydellä? No toisaalta kaksi yötä sitä voisi vaikka hiihtää lämpimikseen leirin ympäri, jos tarve vaatisi. Jätin siis toisen makuupussin kotiin ja päätin pärjätä yhdellä comfort -7 asteen pussilla yöt. Ainahan voisi yöllä kömpiä liki telttaparia, jos oikein kylmä iskee 😄

Tiistai aamuna kokoonnuimme koululle klo 8 ja tarkoitus oli päästä matkaan klo 8.30. No lähtö viivästyi jo puolella tunnilla, kun 16 hengen yhteislähtö ei aina mene kuten Strömsöössä. Oma lukunsa oli ahkioiden, telttojen, suksien ja muiden tavaroiden autoon pakkaus, jotta auton ovetkin vielä mahtuivat kiinni 280cm metsäsuksien jäljiltä😊 Yhteistyöllä pakkaus sujui mallikkaasti ja pääsimme vihdoin matkaan kohti Siikanevaa, Pirkanmaan suurinta suoaluetta.

Matkalle sattui kuitenkin vielä jännitystä ennen kuin päästiin suksille. Suunnitellulle autojen parkkipaikalle ei sitten tarvinnutkaan mennä. Lunta oli tiellä riittävästi ja ensimmäisenä mennyt transittimme otti pohjakosketusta. Ei muuta kuin samaa tietä takaisin. Perille ei ollut asiaa. Kuskit saivat tehdä peruutusharjoituksia pari sataa metriä. Hyvin se heiltä onnistui 👍

Lapiohommia 

Autot saimme tien viereen parkkiin ja pääsimme siis pakkaamaan vihdoin ahkioita. Aikataulusta REILUSTI jäljessä. Yllättävästi siinä menee aikaa, kun ei ole koskaan ahkiota pakannut, että kaikki tavarat ovat järkevästi jottei koko komeus leviä pitkin metsiä tai suota. Telttaparia kohden meillä oli käytössä yksi ahkio ja pieni rinkka, joihin piti kahden ihmisen tavarat mahtua. Turhaa kamaa ei siis kannattanut ottaa mukaan. Joko sit pääsimme matkaan? No ei.... yhdestä suksesta oli side matkalla rikkoontunut ja sitä hetki meni paikatessa, mutta sen jälkeen pääsimme matkaan. Reilu tunti aikataulusta 😄

Pikkuhiljaa vetoaisat valmiina 

Telttaparini kanssa olimme ensimmäisinä suunnistusvuorossa ja avaamassa latua. Suksi kulki yllättävänkin hyvin umpihangessa, vaikka aluksi epäilinkin miten reilu 2m sukset saa kääntymään ketterästi tai että ne olisivat laduttomalla suolla vaikea käsitellä. Mutta siinähän ne menivät kuin normi perinteisen suksetkin. 

Retkikunta matkalla

Suunnistusvuoron ja ahkion vetäjän vaihto

Vaikka aikataulusta lähdimmekin myöhässä matkaan, kirimme hyvin reissun päällä ja olimme leiriytymässä puoli viiden jälkeen. Vielä siis näki ilman otsalampun valoa pystyttää teltan. Ei muuta kuin tamppaamaan teltalle aluetta ja majapaikka kasaan. Olihan siinä hommaa hiukan enemmän kuin kesäkelissä. "Kiilat" kaivat hankeen, kasaat teltan liepeille lunta, kaivat absidiin montun. Sitten alkaa se lumen sulattaminen, jota saikin tehdä lähes koko illan ruokailujen lomassa. 

Bensakeitin ja lumen sulatusta

Bensakeittimestä ei tullut vielä ystävääni tällä reissulla. Toki siihen vaikutti paljon ettei meidän keitin pelittänyt kunnolla vaan sammui vähän väliä. Tästä johtuen pari kertaa oli teltta vähällä kärähtää liekkien noustessa vähän turhan korkeaksi, kun bensa ei kaasuuntunutkaan. Onneksi nopea reagointi tilanteessa pelasti meidät yöpymästä taivasalta. Laatikon kansi kiinni ja pullo kiinni sekä hetken odotus, että tuli tukahtui. Onneksi säästyimme katastrofilta 😅

Osa retkikunnan teltoista

Illalla ennen makuupussiin kömpimistä kävimme vielä pimeässä hiihtelemässä ilman otsalamppuja. Aika huikea kokemus sekin ja välttämättä yksin en olisi lähtenyt. Porukalla oli kiva mennä ja tuntui, että kuuloaisti herkistyi potenssiin sata. Lumi valaisi yllättävän hyvin, vaikka olikin taivas pilvessä. Jänniä olivat myös ne pienet kumpareet, joita matkalle osui. Yht'äkkiä vauhtia tulikin lisää ja koitit vain tähdätä puitten väliin. Itselle ainakin pieni hiihtoretki lämmitti kropan ja yöt sujuivatkin lämpimästi yhdelläkin makuupussillakin. Varuiksi otin kuitenkin pari kuumavesipulloa makuupussiin sisälle. Yön aikana teltta kostui yllättävän paljon sisältä ja aamulla sai varoa ettei suuremmin nojaa sisäseiniin, jottei kokonaan makuupussi kastu päältä päin.

Hämärähommia

Aamulla ei aikaa liiemmin kahvikupin nautiskeluun ollut, vaan aamupala nassuun ja teltta kasaan. Onneksi telttaparin kanssa työnjako toimi sanattomasti eikä tarvinnut muuta kuin toimia. Kananmunat paistui leivän päälle yhteistuumin ja puuro syötiin tuttavallisesti samasta kiposta, sentään eri lusikoilla 😄 Säästyipähän suuremmalta tiskaamiselta. Valmiina päivän seikkailuihin hyvin tankanneena. 

Paparazzi tallensi lämmittelyn

Aamustartti oli klo 9 ja siitä se lähti ahkio perässä hiihtäminen retkueena pitkin suota. Vastaan tuli sakea pyryrintama ja pipoa sai vetää syvemmälle korville ja huppua silmien suojaksi. Onneksi se kesti vain hetken aikaa ja ilma alkoi kirkastua. Oma suksi luisti kuin unelma ja hiihtäminen oli helppoa.

Jos metsään haluat mennä nyt... 

Päivän aikana pääsimme testailemaan myös miten ahkiot kääntyvät metsässä. Oma huomio oli, että H-aisan kanssa ei ihan niin näppärästi käännytty pienistä väleistä vaan tarvitsi ennakoida huomattavan paljon aiemmin kuin X-aisalla. Hyvin kuitenkin matka taittui ja aurinkokin alkoi pilkistää pilvien takaa.

Siikanevan maisemaa parhaimmillaan

Hiihtämisen lomassa pääsi tyhjentämään oman pääkopan kokonaan, kun kuunteli suksen suhinaa ja liu'utti sitä vain uraa pitkin. Maisema vei mennessään ja nautiskeli vain siitä suunnattomasta rauhasta mikä suolla oli. Hiihdosta alkoi jopa nauttia näiden päivien aikana.

Mitä reissu opetti minulle? Ehkä tärkeintä tämmöisillä useamman päivän retkillä on tulla hyvin juttuun oman telttaparin kanssa, jolloin myös työnjakokin menee sanattomasti yksiin. Toiminta tällöin on jouhevaa eikä tarvitse ylimääräistä aikaa varata aamun askareisiin. Huippua on myös, kun telttapari tuntee jo sen verran hyvin, että kiukun tulleessa sanoo sinulle, että otappa happee ja hoitaa sammuvan keittimen huollon. 

Varusteet itselläni toimivat tällä reissulla. Kenkiä joutuisi viilaamaan kyllä pidemmälle reissulle joko laittamalla sukkien päälle pussit tai sitten vaihtovuoret mukaan. Parin päivän aikana Sorelit kostuivat sisältä ja kastelivat sukat. Lähes nollakelillähän tämä ei ollut ongelma, mutta kovemmalla pakkasella olisi tullut kyllä äitiä ikävä varpaiden jäätyessä. Tekstin lopussa on varustelista kokonaisuudessaan.

Kyllä tuo talvivaellus alkoi kiehtoa jollain tapaa, mutta bensakeittimen kanssa tuhraaminen tuntui välillä työläältä. Tosin meillähän tuo keitin ei kunnolla pelittänyt. Reissusta tekee mukavan hyvä porukka ja siitä saa uskomattoman paljon energiaa myös itse - kiitos ELO17

Ensimmäinen suojeltu siirtolohkare, Ollinkivi

Omat varusteet : sukset, 2 x merinovillakerrasto ( toinen päällä ), tekninen paita päällä, kuorihousut päällä, softshell-takki päällä, 2 x villasukat ( toiset jalassa ), 2 x vaellussukat ( toiset jalassa ), fleecetakki taukoja varten, untuvatakki, 2 x toppahanskat, lapaset, vaihtopipo, kypärämyssy, makuupussi comfort -7, 2 x makuualusta, puukko, ea-laukku, kompassi, hygieniatarvikkeet, termospulloja 2l, juomapullo

Telttaparin varusteet: ahkio, reppu, teltta, routamatto, telttakiilat ( vaneripalikat ), keitin, lapio, ruokaa, bensaa 2l

  

Turvallinen vai tuntematon?

 

Uusi vuosi alkanut vauhdilla ja moni varmasti tehnyt ainakin mielessään lupauksia tulevaan vuoteen. Toisilla some-lakko ja toisilla taas vaikka lupaus pitää ystäviin yhteyttä enemmän. Itselläni tuli ajankohtaiseksi irrottautua karkkikoukusta, joka oli iskenyt hampaansa minun sisuksiini pahemman kerran joulun alla. Oma lupaukseni olikin olla syömättä karkkia 122 päivän ajan, jonka verran tykkäyksiä sateli päivitykseeni facebookissa. Voi hirvitys oli ensimmäinen ajatukseni. Eihän tuosta voisi selvitä mitenkään. Sehän tarkottaisi 4 kuukautta ilman salmiakkia ja suklaata 😕 Tulevat metsäretket ja lapin automatkat ilman karkkia.

122 päivää ilman

 

Niin tosiaan, ILMAN jotakin. Tällä tavoin ajateltuna tuskin näitä kahta viikkoa olisin edes selvinnyt sortumatta ostamaan herkkuja kaupan kassalla. Sitä vastoin päätinkin antaa itselleni mahdollisuuden hyödyntää omia psyykkisiä taitoja vaikuttaa omaan ajatteluuni. Tehdä pieni ihmiskoe omassa elämässäni. Onko mahdollista kääntää ilman-ajattelu johonkin mitä saan tilalle, kun jätän karkin pois? Onko jonkun asian vain yksinkertaisesti tottunut tekemään ja siitä tulee turvallinen olo? Tekeekö jotain asioita / valintoja vain sosiaalisen hyväksynnän vuoksi tai kun se vain kuuluu tähän hetkeen? 

Mieleni vanki?

Kaupan kassalla seisoessani on tehnyt mieli eräänkin kerran ostaa suklaapatukka tai salmiakkipussi ilman sen ihmeempää miettimistä, kun niin on vain tullut tehtyä jo monta kertaa aiemminkin. Tai ne kerrat menneinä viikkoina, kun kaverit ovat tyrkyttäneet suklaata ihan piruuttaan, käsi on melkein ollut jo ojossa ottamassa palaa. Pysähtyminen siinä hetkessä huomaamaan omat ajatukseni ovat auttaneet itseäni jättämään ne herkut sinne kauppaan. Omien ajatusten tiedostaminen mistä tässä todellisuudessa on kysymys, on itseäni auttanut hallitsemaan mieltäni. Iloitsen jokaisesta kerrasta, kun tämän olen onnistunut tekemään. 

Pöllötkin ajatukset suotakoon

Kuinka helppoa se onkaan rutinoitua elämässä ja tehdä valinnat ilman sen suurempaa ajattelua tai pysähtymistä kuuntelemaan itseään mitä todellisuudessa tarvitsee ja haluaa. Mikä on se todellinen tarve siellä omassa sisimmässä? Lääkitseekö kenties sisäistä tyhjyyttä tai pahaamieltä sillä herkulla, josta saa hetkellisen hyvän fiiliksen? Vai valitseeko aina sen tutun polun, joka vie turvalliseen päämäärään, mutta missä sisin ei laula? Elämähän on loppupeleissä eräänlaista latureitistön valintaa, jossa toinen latu vie kohti lähes ennalta arvattavaa päämäärää. Toinen taas on vähemmän kuljettu risukkoisempi latu, jonka päämäärästä ei ole tietoa, mutta sisimpäsi huutaa isoon ääneen mene jo. Kumman sinä valitsisit? Vai tekisikö mieli surffailla kahdella ladulla kunnes ne erkaantuu toisistaan ja on mahdotonta pysyä pystyssä. 

Joskus pienempänä ne latujen risteykset ei huolettaneet
saati nurinmenot

Jokainen tietenkin arvottaa elämänsä eri tavalla ja se on sallittua. Itse valitsen useimmiten sen mihin sydän janoaa,vaikka vastassa olisikin epävarmuus. Niitä ratkaisuja en ole koskaan katunut. Pahimmillaan olen kommentteina kuullut, et sinä pärjää, oletko hullu, mieti oikeasti järjellä. Kuitenkin ratkaisut jotka ovat tulleet sisäisellä intuitiolla, ovat tuoneet parhaan lopputuloksen elämässäni. Ovatko ne silloin olleet vääriä ratkaisuja elämässäni, jos sisimmässäni olen tyytyväinen, vaikka ulkopuolisen silmin elämä olisikin tasapainotonta sinkoilua? Hyvän Ystäväni kanssa viikolla keskustellessani lounaalla näistä asioista hän tuumasi, "mietipä jos se elämä päättyykin huomenna, oletko silloin ollut tyytyväinen näihin hetkiin." Niinpä. Siinä meille ajateltavaa jokaiselle.

 

Minä tahdon oppia rakastamaan
Tahdon oppia vieraan maan
Sen joka sisälläsi aukeaa

Miten näet, miltä kuulostaa
Mitä ihollasi kertoo
Tuuli joka meitä riepottelee

~Puolikas hyvää, CMX ~

 

Tunnen, luotan, hyppään

Viime viikko tuli haettua voimaa kaamoksen ja lumen keskeltä. Ihmeellinen tuo Lapin taikuus, jonka koen rauhoittavan omat ajatukseni täysin. Kaamoshan Muonion korkeudella oli alkanut edellisellä viikolla, joten pimeää piti olla. Koin kyllä siellä olevan valoisampaa kuin täällä etelässä loskan keskellä. Värejä oli erilaisia harmaan erisävyistä siniseen aina auringon kajon punertavaan. Samalla sai keuhkot täyteen maailman puhtainta ilmaa ja tunsit eläväsi joka solulla. Kuinka ihanaa 💖

Pallaksen lumiset puut pilvisenä päivänä.

Aamupäivän auringon kajastus Utkujärvellä

Lunta oli paikallisten mukaan reilu 30cm enemmän kuin muina vuosina. Sitä oli paljon, mutta onneksi lumikengillä pääsi etenemään myös metsissä. Sissille tämä tuotti haasteita, kun välillä päätti lähteä omille teilleen ja hetken päästä vinkui syvässä hangessa, että tule hakemaan pois. No tämähän tiesi vain kuntoilua meille molemmille. Mieluummin täällä etelässäkin tarpoisi hangessa kuin luistelisi liukkailla teillä.

Sissin kanssa lumikenkäretkellä lomalaisten kanssa

Monenlaista ohjelmaa mahtui viikkoon ja mieleenpainuvia muistoja niin lomalaisille kuin itsellenikin. Ulkona nukuttu yö toi mukavia fiiliksiä ja muistoja sekä voimauttavaa onnistumisen kokemusta pimeässä metsässä pelkästään tarpin alla nukkuessa osallistujille. Itsellä lähinnä hilpeyttä aiheutti oma hankeen kaatuminen öisellä vessaretkellä. Saipahan ainakin nauraa hihitellä, kun pääsi vihdoin hangesta ylös ja lumisena takaisin louteen alle. 😄

Yöpyjät tulilla. Kuva Jouni Gustafsson

Aamulla oli ihana herätä nenä pikkuisen huurteessa kevyeen lumisateeseen ja katsella rauhassa puiden lumisia latvoja. Kuinka onnellinen olinkaan siinä hetkessä. Ei ollut kiire mihinkään.

Aamun kauneus

Viikko herätti monenlaisia ajatuksia. Sain seurata vierestä onnistumisia, jännittävien tilanteiden kohtaamisia, itsensä ylityksiä, unelmien täyttymisiä. Sain kokea itse noita kaikkia sekä pettymystä omaan suoriutumiseen, kun rima on siellä jossain taivaissa eikä aina ymmärrä sitä madaltaa. Kuinka tärkeää silloin on ne tsemppisanat, jotka saa yrittämään vielä kerran tai ajattelemaan toisella tavalla tai tavoittelemaan sitä omaa unelmaa. Entä jos toisen ihmisen onnistuminen onkin juuri kiinni noista pienistä sanoista ja niillä hän toteuttaa sen oman unelmansa? Voisimmeko tulevana vuonna kaikki lausua sen pienen kannustuksen sanan läheiselle, jolla hänen polkunsa voi löytää uuden suunnan pois kivikosta?

Rohkeus on unelmien raaka-ainetta

Vuoden mittainen matka on avannut minulle uuden polun elämässäni. Kiitollisena olen ihmisistä, jotka olen saanut ympärilleni ja jotka ovat kannustaneet minua jokainen omalla tavallaan. Läheisimmät tietävät, että neuvojen vastaanotto on minulle vaikeaa, mutta kyllä ne herättävät sen ajatuksen siemenen itämään 😉 Tiedän, että matka on vielä kesken, mutta suunta on oikea tässä hetkessä.... mitä edessä siintää, sitä vielä ei tiedä, mutta johonkin hyvään se johtaa.

Uusia alkuja

Lappi tarjosi tällä kertaa minulle hiukan aiempiin vuosiin kadonnutta joulufiilistä ja taidan nauttia siitä ihan ripauksen tänä vuonna enemmän kuin aiemmin😊

Rauhaisaa Joulun aikaa kaikille ja Uskokaa Unelmiinne! 

Revontulet Utkujärven yllä